sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 4


Neljännen ja viimeisen vaelluspäivän voisi hyvinkin kiteyttää tähän yhteen kuvaan. Minulle tämä kertoo kaiken tarpeellisen, mutta jotta te muutkin saisitte kuvasta samanlaisen fiiliksen, niin avataan hieman lisää.

Viimeinen aamu
Heräsin ennen kellon soittoa. Olin vilkuillut puhelinta jo muutaman kerran aikaisemminkin. Olin nukkunut taas huonosti. Tuvassa tuntui viileältä, ulkoa kuului sateen ropinaa ja tuulen ujellusta. Oli vielä hämärää. Nousin istumaan ja keräilin itseäni hetken. Oli haikea olo. Viimeinen aamu, tänään tämä loppuu. En haluaisi lähteä. Kylmä ja märkä ulkoilma ei varsinaisesti houkutellut lämpimään makuupussiin verrattuna, mutta se ei silti ollut suurin syy. En halunnut lähteä tältä retkeltäni. En halunnut palata ihmisten ilmoille ja arkeen. En halunnut menettää täältä löytämääni vapauden tunnetta ja sitä, kun elän vain itseäni varten. Muutaman kerran jouduin hengittämään syvää, ennen kuin sain kiskottua itseni ulos makuupussista.

Taas mennään
Muut nukkuivat vielä, joten puin vaatteet ja keräilin aamupalatarvikkeet mahdollisimman hiljaa otsalamppuni valossa, ja hiivin ulos sateeseen. Vettä satoi edelleen kaatamalla, joten suuntasin keittokatokseen, laitoin kaasuhellat tulille ja vedet kiehumaan. Kahdeksan jälkeen kiitin aamupalaa laittamaan noussutta nuorta herrasmiestä ja juuri heränneitä oululaisia seurasta ja toivotin heille hyvää loppumatkaa. Vaikka eilen oli ollut mukava taivaltaa seurassa ja viettää iltaa muiden kanssa, niin viimeisen päivän halusin matkata yksin. Lisäksi minun oli oltava kolmelta Rukalla, jotta ehdin Hautajärvelle lähtevään bussiin, joten en olis ehtinytkään jäädä odottelemaan seuraa. Siispä, vielä kerran, kiristin vaelluskenkieni nauhat, asetin rinkan selkään, vedin sadetakin hupun päähän, ja jatkoin matkaa.

Ruka 15
Sataa sataa ropisee
Porontimajoelta oli matkaa Rukalle 15 kilometriä. Olin suunnitellut pitäväni lounastauon Valtavaaran huipulla sijaitsevalla päivätuvalla, ja muuten meneväni fiiliksen mukaan. Ja kun sai kropan lämpiämään, niin matkanteko alkoi tuntumaan taas mukavalta. Täällä jälleen. Keskellä metsää. Yksin. Tuntui uskomattomalta, että takana oli jo lähes 70 kilometriä. Viimeiset 15 kilometriä enää jälkellä, ei siis juuri mitään. Miksi tämä nyt jo loppuu? Tämähän on ihan parasta! Vettä satoi, mutta siihen oli jo tottunut. Vastaan tuli mahtava sammakko, isompi kuin olen koskaan ennen nähnyt. Siinä hän möllötti keskellä polkua ihan muina miehinä. 

Mr. Sammakko
Sateesta sumuksi
Pikkuhiljaa sade hiipui ja tilalle tuli sumu. Olin salaa toivonut viimeiselle päivällä edes pilkahdusta auringosta, mutta paksu sumu sulki maiseman sisäänsä. Ja suoraan sanottuna, sumu sopi paljon paremmin mielialaani. Olo oli haikea, kaihomielinen. Olisin halunnut jäädä vielä metsään. En halunnut lähetä pois. En halunnut tämän taian särkyvän. Maisema oli unenomainen. Ei tuullut ja sumu kätki äänet. Kävelin eteenpäin ja imin itseeni tätä tunnelmaa ja pyrin painamaan tämän tunteen mieleeni. Pikku hiljaa edessä alkoi häämöttämään ensimmäinen oikea nousu. Konttaisen huippu oli sumun peitossa. Tästä se alkaa, vaelluksen viimeinen osuus, kiipeäminen.

Konttainen häämöttää

Yhä ylös yrittää
Nousu Konttaiselle on suhteellisen tiukka, mutta lyhyt. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä ja jalat kantoivat hyvin. Otin kiipeämiseen saman taktiikan kuin polkujuoksussakin: tasaisella tahdilla, hyvällä rytmillä ja lyhyillä askelilla koko ajan eteenpäin. Huippu tuli nopeasti vastaan ja pysähdyin hetkeksi ihmettelemään maisemia. Sumun takia näkyvyys ei ollut kummoinen, mutta silti, kyllä tämä Porin torin voitti. Pitkää taukoa en malttanut pitää, sillä matkaa Rukalle oli vielä noin 8 kilometriä ja suurimmat nousut vielä edessä.

Valtavaara ja valtavat tunteet
Valtavaaran nousu ei ole yhtä jyrkkä kuin Konttaisen, mutta sitäkin pidempi. Luikuisat "valehuiput" tuovat mukaan oman hauskuutensa, sillä aina kun luulet saapuneesi huipulle, edessä häämöttää uusi nousu. Nämä oli kuitenkin hyvin muistissa juoksuilta, joten rauhallisesti ja tasaiseen tahtiin jatkoin eteenpäin. Mitä lähemmäs huippu tuli, sitä enemmän tunteet nousivat pintaan. Jokaisella askeleella olin lähempänä retkeni loppua. Enkä halunnut sen loppuvan. Kun reissu oli vasta suunnitteluvaiheessa, sanoin äidilleni, että minulla on todella vahva tunne että minun täytyy tehdä tämä. Ja nyt teidän miksi.

Olen hyvin vahvasti tunteella elävä ihminen ja yleensä, oli tunne mikä tahansa, elän sen täysillä. Ja tällä hetkellä tunne oli, no, yritän parhaani mukaan selittää. Olin aivan äärettömän onnellinen, mutta samalla myös äärettömän surumielinen. Olin kiitollinen, olin pakahtua. Teki mieli huutaa, itkeä, nauraa. Halusin kertoa koko maailmalle miltä minusta tällä hetkellä tuntuu, mutta samalla en osannut kertoa sitä edes itselleni. Olo oli kuin olisin vihdoin tullut kotiin ja samalla olin yllättänyt kuka eteisen peilistä katsoi. Olen niin monta vuotta elänyt elämää, jota olen kuvitellut haluavani elää. Peilannut elämääni median luomaan kuvaan unelmaelämästä, miettimättä koskaan todella, tekisikö se minut onnelliseksi. Tehnyt asioita, joita olen kuvitellut muiden haluavan minun tekevän, yrittänyt miellyttää, ajatellut toisten parasta. Mennyt koko ajan eteenpäin, pyörinyt oravanpyörässä ilman suuntaa ja suunnitelmaa, ilman päämäärää.

Nyt, keskeltä metsää, autiotuvista, nuotion ääreltä, joen rannalta ja tunturin laelta, tunsin vihdoin löytäneeni jotain todellista, jotain aitoa, jotain omaa. Ja en tiedä oliko se vain mieleni tekemä tepponen, mutta voin melkein vannoa, että näin auringon pilkahtavan sumuverhon takaa.

Valtavaaran huippu häämöttää, maaruskaa havaittavissa
Viimeinen lounas
Valtavaaran huipulla ei auringosta kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan sankka sumu kätki maisemat taakseen. Huipulla on pieni päivätupa, johon pysähdyin syömään eväitä. Ja koska minulla ei ollut omia keittovälineitä mukana, ruuaksi sai kelvata jälkiuunileipä ja tonnikala. Se maistui mahtavalta. Lueskelin tuvalla ollutta vieraskirjaa ja kirjoitin siihen myös oman nimeni. Saattoi siinä kyynelkin vierähtää, kun mietin matkaa taaksepäin. Kello kuitenkin tikitti, joten matkaan oli taas lähdettävä. Heitin hyvästit Valtavaaralle ja lähdin laskeutumaan alas, kohti Rukaa, kohti kotia.

Viimeinen lasku ja viimeinen nousu
Enpä olisi uskonut, että tässä vaiheessa tekisi mieli vielä juosta, mutta kyllä, mieleni teki juosta! En tiedä oliko se juuri nautittu ravitseva lounas, vai oliko se tämän reissun aiheuttama tunnemyrsky, mutta yhtäkkiä tuntui kuin pystyisin lentämään. Tiesin, ettei siinä mitään järkeä olisi, mutta silti otin muutaman juoksuaskeleen, oli vain pakko. Rinkka ja vaelluskengät ei ole aivan sama asia kuin juomareppu ja polkujuoksukengät, mutta silti fiilis oli aivan yhtä mahtava. Hiljensin kuitenkin nopeasti takaisin kävelyksi, sillä en halunnut hajottaa itseäni. Laskeutuminen oli paikoittain jyrkkää ja kivikkoista, joten piti olla tarkkana. Vastaa tuli paljon päiväretkeläisä, jotka olivat lähteneet Rukalta huiputtamaan Valtavaaraa. Hymyilin heille iloisesti ja tervehdin kaikkia. Olin taas halukas kohtaamaan ihmisiä.

Kun viimeinen nousu Rukalle alkoi, tunsin olevani valmis. En fyysisesti, sillä jaksoin vielä hyvin, vaan henkisesti. Tunsin olevani valmis palaamaan taas sivistyksen pariin, perheeni luokse, ja arkeen. Valmis aloittamaan elämään minun elämääni, minun ehdoillani, kohti minun unelmiani. Ja ei, unelmani ei ole muuttaa metsään asumaan. Haaveilen edelleen menestyksestä ja taloudellisesta vapaudesta, mutta nyt tiedän minkä takia ja mitä olen ja mitä en ole valmis tekemään sen eteen.

Rukan huipulta loin vielä viimeisen katseen taakse, jonka jälkeen lähdin hymyssä suin kohti tulevaa.

Sieltä se tuli

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 3


Kolmas päivä alkoi valkenemaan ja venytellen avasin silmäni. Olin nukkunut hyvin. Itseasiassa loistavasti! 11 tuntia! Muutaman kerran muistan heränneeni kun käänsin kylkeä, mutta muuten olin nukkunut kuin tukki. Raikas ilma ja rasitus tuotti tulosta. 

Meil on metsässä nuotiopiiri
Kämpällä alkoi käydä kova kuhina, kun muutkin retkeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua päivän koitokseen. Tulin siihen tulokseen, että mitä nopeammin pääsen matkaan, sitä parempi. Toiveissa oli nimittäin hiukan rauhallisempi tahti kuin edellisenä päivänä, ja mahdollisesti hieman enemmän pysähdyksiä. Tuvan kaasukeitin oli vapaana, joten keittelin ruokiin ja juomiin tarvittavat vedet siinä. Nuotiomeininki oli kuitenkin porautunut jo syvälle, sillä koko aamun soi päässä: "Meil on metsässä nuotiopiiri, minä sinne mene en. Pikkusiskolla suussansa hiiri, minä rokkia kuuntelen". Tämän laulun kylkiäisiä tuli myös elävä kuva isoveljestäni ja hänen kaveristaan pikkupoikina partiopuvut päällä. Naurua pidätellen pakkasin taas rinkkani ja iloisin mielin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraava ja viimeistä yösijaa, Porontimajokea. 

Jussinkämppä
Mitä minä haluan
Oli ihanaa olla taas matkalla. Hyvin nukutun yön huomasi niin mielialassa kuin ruumiissakin. Siinä missä rinkka oli eilen tuntunut viimeisien kilometrien aikana todella painavalta, oli se nyt kuin täynnä höyheniä. Uudet vaelluskenkäni olivat hanganneet yhden rakkulan kantapäähän, mutta rakkolaastarin jälkeen sekään ei haitannut. Olin hyvin tyytyväinen sekä uuteen rinkkaani, että kenkiini. Kaikkein eniten olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt läpi aikamoisen henkisen myllerryksen. Jos joku on lukenut aikaisempia tekstejäni, tietää, että olin keväällä kaksi kuukautta sairaslomalla totaalisen uupumuksen takia. Tämä romahdus oli useiden asioiden summa, mutta suurimpana on varmasti ollut minun kykenemättömyyteni ilmaista omia tarpeitani. En ole osannut tai uskaltanut sanoa mitä haluan tai tehdä mitä haluan. Nyt olin siis hyvin tyytyväinen itseeni, sillä tällä hetkellä tein juuri sitä, mitä minä haluan.

Kullattu polku kohti tulevaisuutta
Kitkajoki
Hetken aikaa taivallettuani reitti lyöttäytyi Kitkajoen varteen. Tämä on toinen niistä kohdista, jotka on jäänyt mieleen aikaisemmilta reissuilta. Maisema oli ollut upea keväällä, mutta nyt, kun polku oli keltaisten lehtien peitossa ja maasto muuten vielä vihreä, oli näky henkeä salpaava. Miten luonto voikaan olla näin kaunis!

Kitkajoen varrella
Reitti kulki välilllä muutaman metrin joenpintaa korkeammalla ja välillä taas aivan joen tasalla. Yksi harha-askel, ja olisi päässyt uimaan. Kun joen seuraaminen loppui, tuli vastaan ensimmäiset kunnon nousut. Ohitin siinä oululaisen pariskunnan, jonka kanssa olin aikasemminkin vaihtanut muutamia sanoja. Itselle nämä nousut, jopa rinkan kanssa, tuntuivat yllättävänkin helpoilta. Kiitos polkujuoksu, kiitos mäkitreeni, kiitos jooga ja pilates.

Historiallinen hetki
Vastaan tuli kyltti: 

Siinähän sinä, vanha veikko, tapaamme jälleen. Muista hyvin elävästi hetken kahden vuoden takaa, kun käännyin tästä oikealle, Pientä Karhunkierrosta pitkin pois. Väsyneenä, pettyneenä, kipeää polvea linkaten. Mutta toisin oli nyt! Olin elämäni kunnossa! Väsymyksestä ei tietoakaan, mieli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin ja polvet kunnossa. Hahaa! Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja hymyillen puhalsin ne tyhjäksi. Tästä lähtien tämä on pelkkää ylämäkeä!

Karhunkierroksen pikkuveli
Pieni Karhunkierros on nimensä mukaisesti, ja isosta veljestään poiketen, kierros. Reitit yhtyivät joksikin aikaa ja poluilla alkoi olla ruuhkaa. Pieni Karhunkierros on valittu Suomen suosituimmaksi vaellusreitiksi ja tänäänkin päiväretkeläisiä oli paljon liikenteessä. Aina kun pysähtyi ihailemaan maisemia, tuli muita vaeltajia ohi. Tuntui oudolta, jopa hiukan ei niin kivalta, sillä en kaivannut ihmisvilinään. Pysähdyin pitämään lounastaukoa reitin varrella olevalle Siilastuvalle. Nuotiopaikka oli aivan täynnä, joten tyydyin taas kämpän kaasukeittimeen. Harmitti vähän, sillä olisi ollut mukava mennä lämmittelemään nuotion ääreen. Pian tuvalle saapui aikasemmin ohittamani oululais pariskunta, ja rupattelimme siinä yhdessä lounaan äärellä. He olivat myös tulossa Porontimajoelle seuraavaksi yöksi, ja olikin kiva tietää, että seuraavalla etapilla on joitain tuttuja. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaa, tuvalle saapui vielä ensimmäisenä iltana kohtaamani herrasmies, joka kertoi myös tulevansa Porontimajoelle. Mähän tunnen täältä jo kaikki!

Oululaiset tiesivät kertoa, että seuraavaksi yöksi oli luvattu rankkasadetta, joka alkaisi jo illan aikana. Ei muuta kuin matkaan siis, jotta ehtisi tuvalle ennen kuin se alkaa. Loppupätkästä lyöttäydyin oululaisten seuraan, sillä rupatellessa matkanteko ei tuntunut läheskään niin raskaalta. Vaikka mieli oli hyvä, eikä ruumiskaan kovin väsynyt, niin päivä alkoi jo painamaan. Jossain vaiheessa alkoi satamaan, mutta ehdimme perille kuitenkin suhteellisen kuivina. 

Viimeinen yö
Porontimajoella on kaksi pienempää neljän hengen tupaa. Toinen on rakennettu pienen joen päälle, joten valitsimme maalla olevan. Joku oli viettänyt siellä lähiaikoina taukoa, sillä tupa oli aivan lämmin. Luksusta! Märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa roikkuviin naruihin ja makuupussi ja -alusta auki. Huokutus käydä hetkeksi pötköllee oli suuri, mutta hikinen ja nihkeä olo vei voiton. Oli aikasempinakin iltoina käynyt kahlaamassa alusvaatteisillani joessa ja pessyt itseäni sen minkä siinä pystyi. Jääkylmä vesi tuntui ihanalta väsyneissä jaloissa, ja hetken huljuttelun jälkeen oli olo taas kun uudestisyntyneellä. Vielä puhdas ja kuiva paita päälle sekä villasukat jalkaa. Tämä se vasta on sitä elämää. 

Porontimajoen autiotuvat

Pian tuvalle saapui myös nuori herrasmies, ja kaikki yhdessä lähdimme tekemään ruokaa ulkona olevaan keittokatokseen. Nuotiosta oli turha haaveilla, sillä nuotiopaikka oli taivasalla ja vetta satoi nyt jo kaatamalla. Kahden hengen pasta-ateria upposi ilman ongelmia, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Siinä niitä näitä jutellessa ilta pimeni ja pian olikin aika käydä nukkumaan. Käperryin omaan makuupussiini ja kuuntelin sateen ropinaa, kosken kuohuja ja tuulen kahinaa puissa. Tämä on viimeinen yöni metsässä. Oli haikea olo. Tottakai minulla oli ikävä perhettäni ja ajatus sisävessasta ja kuumasta suihkusta tuntui houkuttelevalta. Silti. Tämä retki oli minulle paljon enemmän kuin 82 kilometrin vaellus. Ennen lähtöä olin sanonut, että jos tästä selviän, niin selviän mistä vain. Nyt tuo tuntui kovin kliseiseltä ja merkityksettömältä. Tunne, joka nyt jo alkoi kumpuamaan jostain syvältä sisimmästä, ja joka tulisi vain voimistumaan viimeisen päivän aikana, oli jotain aivan muuta.


maanantai 18. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 2


Toiselle päivällä olin suunnitellut retken pisimmän matkan, reilut 24 kilometriä. Maasto pysyi pääosin helppokulkuisena, eikä vettäkään satanut kuin silloin tällöin. Matkalla oli paljon hienoja kohtia, joita olisi voinut jäädä ihailemaan, mutta olin lähtenyt aamulla matkaan vasta hiukan ennen kymmentä, ja halusin ehdottomasti ehtiä seuraavalle yöpaikalla, Jussinkämpälle, ennen pimeän tuloa. Tyydyin siis tekemään pikapysähdyksiä ja räpsimään paljon kuvia. Pysähdysten aikana oli hyvä myös viruttaa vartta vähän suoremmaksi. Varsinkin rintaranka tuntui painuvat kasaan rinkan painon alla. Note to self: lisää lihaskuntoa ylävartaloon.

En olis halunnukkaan
Oulangan luontokeskukselle oli ensimmäiseltä yöpaikaltani matkaa 9 km, ja ajattelinkin pitää siinä pitemmän tauon. Luontokeskuksella on tarjolla keittolounasta sekä muuta pientä suolaista ja makeaa. Kahvin kiilto silmissä lähestyin luontokeskusta, kunnes tajusin, että eihän minulla ole tarpeeksi rahaa mukana. Olin jättänyt rahapussin autoon ja ottanut mukaan vain 15e, juuri tätä kahvihetkeä varten. Muistin nyt kuintekin, että täytyyhän se bussi Rukalta Hautajärvelle (muistaakseni 14,50e) maksaa, joten hyvästi nyt luksukselta tuntunut Juhla Mokka, hyvästi hillomunkki, ja hyvästi höyryävä lohisoppa.

Oulangan luontokeskus, paljon takana, enemmän vielä edessä.
Pysähdyin luontokeskukselle täyttämään vesipullot ja hetkeksi istahtamaan. Nälkä alkoi kuitenkin jo kurnimaa, joten lähdin pian jatkamaan matkaa. Aivan luontokeskuksen lähellä sijaitsee yksi Karhunkierroksen hienoimmista koskista, Kiutaköngäs. Kosken pauhu alkoi kuulua jo kaukaa ja lähelle saapuessa se täytti koko pään. Valtavat vesimassa vyöryivät eteenpäin ja nostattivat ilmaan vesihuurun tauonneen sateen tilalle. Tähän oli pakko pysähtyä vähän pitemmäksi aikaa, pistää kamera taskuun, ja ihan vaan ihmetellä. Mitä kaikkea ovat nuo punertavat kallionseinämät kosken toisella puolella ehtineet näkemään. Mikä valtava voima kosken kuohuissa jyllää. Välillä sitä vaan tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi luonnon näyttäessä voimiaan.


Valmiskahvia ja purkkinuudeleita
Nälkä alkoi taas muistuttelemaan itsestään, joten irottauduin kosken lumoista ja jatkoin matkaa. Kävelin Kiutakönkäältä vielä nelisen kilometriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli sopivan hiljainen nuotiopaikka. Tein tulet, keittelin vedet ja söin lounaaksi herkullista purkkinuudelia ja join jälkiruuaksi makoisaa valmiskahvia. Siinä, missä evääni mahdollisesti jäivät jälkeen Luontokeskuksen antimista, niin ympäristö voitti mennen tullen. Miten luonnolliselta nuotion äärellä istuminen tuntuikaan ja oli helppo olla yksin. En yhtään kaivannut sisälle tai ihmishälinään ja lautasten kilinään. Muutamia retkeilijöitä meni silloin tällöin ohi ja vaihdoin heidän kanssaan muutamia sanasia. Huomasin kuitenkin, etten ollut juttutuulella. Olin päässyt aika syvälle tämän retken sielunmaisemaan, ja siellä halusin nyt pysyä.

Jaksaa jaksaa
Matka jatkui taas hyvillä mielin ja tuoreen tuntuisilla jaloilla. Reitti kulki pitkän pätkän ylhäällä harjun päällä, kun taas reittiä mukaileva Oulankajoki alhaalla laaksossa. Tämä kohta on jäänyt mieleen sekä aikaisemmalta vaellukselta, että kevään NUTS Karhunkierros juoksultakin. Aivan mahtava maisema!

Ohitin Ansakämpän, jossa olimme kaksi vuotta sitten yöpyneet, ja josta silloiset matkaseuralaiseni joutuivat kääntymään takaisin Luontokeskukselle Seppo-koiran verillehankautuneiden kainaloiden takia. Muistan elävästi sen tunteen, kun lähdin silloin kolmantena aamuna yksin matkaan. Jännitti niin vietävästi, mutta silti olin intoa täynnä. Pärjäänkö minä? Jaksanko minä? Saanko keitettyä itselleni ruokaa? Tuleeko karhu vastaan? Ihan varmasti pärjään! Suomalaisella sisulla ja Pohjois-Karjalaisella peräänantamattomuudella! No, pärjäsinhän minä, kunnes polvi petti. Nyt yritin hakea tuosta tunteesta voimaa. Jalat ja rinkka alkoivat nimittäin painamaan. Takana oli jo 17 kilometriä ja huonosti nukuttu yö.

Puoliväli, enää muutama kilometri Jussinkämpälle!

Vihdoin perillä
Puoli seitsemän aikoihin illalla saavuin vihdoin väsyneenä, märkänä ja nälkäisenä Jussinkämpälle. Olin matkalla lähettänyt universumille viestejä, että säästäisi minulle edes yhden nukkumapaikan kämpästä, ja kyllä, universumi kuunteli! 20 hengen tuvassa oli juuri minun ja tavaroideni mentävä kolo, johon kellahdin rinkkani kanssa. Oli ihana olla lämpimässä ja hetki vain pötköttää. Pian piti kuitenkin alkaa taas toimimaan, jotta saisi syötyä ja sitten nukkumaan. Muut retkeilijät keittelivät ruokiaan kämpän katoksen alla trangioilla ja kaasukeittimillä, mutta minä halusin jatkaa nuotiolinjalla niin kauan kuin mahdollista. Ulkona satoi, joten suuntasin eväideni kanssa pihalla olleeseen kotaan. Onnistuneesti pilkoin taas puut ja sytytin nuotion. Pikkuhiljaa kota alkoi lämpiämään ja vesi kattilassa poreilemaan. Jotain maagista nuotioon tuijottamisessa on. Liekkien tanssi ja puiden rätinä, sitä olisi voinut tuijottaa vaikka koko yön. Silmät alkoivat kuitenkin jo painamaan, joten suuntasin takaisin kämpälle ja suoraan makuupussin sisään. Oli ihana kääriytyä pehmeän ja lämpöisen makuupussin sisään, painaa silmät kiinni ja antaa unen tulla.



tiistai 12. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2018, Part 1




Bucket list
Kirjoitimme mieheni kanssa jokunen viikko sitten bucket listejä, ja ensimmäinen asia, joka minulle tuli mieleen, oli vaeltaa koko Karhunkierros. Kaksi vuotta sitten samainen vaellus keskeytyi ikävästi 60 km kohdalla kipeän polven takia, ja siitä asti mielessä on pyörinyt, että jonain päivänä vielä. Ja ehkä hitaasti hiipinyt syksy toi taas tämän ajatuksen mieleeni.

Monestihan nämä bucket listin asiat ovat paljon rahaa, aikaa tai valmisteluita vaativia, kuten "Käydä Niagaran putouksilla" tai "Kiivetä Mount Everestille", mutta kun kerroin tämän ensimmäisen kohtani miehelleni, niin hän sanoi, että sinnehän nyt voi lähteä vaikka ensi viikolla. HÄ!? Eikä voi. Ei mitenkään. Ei mulla oo rinkkaa. Eikä vaelluskenkiä. Eikä oikeestaan aikaakaan... Vai voiko sittenkin... Ehkä voi. Eihän se ole kuin suunnittelukysymys. Olisihan tässä parin viikon päästä muutama mahdollinen viikonloppu. Mutta kenen kanssa? Kuka pystyy lähtemään näin lyhyellä varotusajalla? Ei nyt ainakaan yksin!!

Yksin
Niin, pitää varoa mitä toivoo, ei saa koskaan sanoa "ei koskaan", ja mitä näitä nyt on. Erinäisten tapahtumasarjojen jälkeen starttasin torstaina 7.9. auton nokan Porista kohti Pohjoista. Yksin. Yövyin matkalla lapsuudenkodissani, yksin, sillä vanhempani olivat lähteneet sopivasti reissuun. Tuntui oudolta olla yksin. Välillä teki mieli nauraa ääneen ja välillä alakulo valtasi mielen. Mutta tämä oli vasta alkua ja perjantaina, aikaisin aamulla, auton nokka kääntyi kohti Hautajärvellä sijaitsevaa Karhunkierroksen luontokeskusta. Yksin.

Tästä se lähtee
Ajoin autolla suoraan reitin pohjoispäätyyn. Viime kerralla jätimme auton Rukalle ja menimme bussilla Hautajärvelle, mutta tuo bussi on perillä niin myöhään, että ensimmäisenä päivänä ei pitkälle valoisalla pötkinyt. Nyt en tahtonut matkata pimeässä hetkeäkään, sillä tiedän kyllä mitä kivaa pääni pimeässä metsässä olisi kehitellyt. Ensimmäiselle etapilleni, Taivalkönkään autiotuvalle, oli matkaa 19 kilometriä. Noin kello yksi iltapäivällä kiristin kenkien nauhat, heitin rinkan selkään ja nappasin pari selfietä (ei julkaisukelpoisia). Retki alkakoon.


Portti Karhunkierrokselle

Mitäs nyt?

Rinkka tuntui alussa hieman epämukavalta, olihan se vielä uutuuttaan kiiltelevä. Muuten askel oli kevyt. Ensimmäinen kilometri taittui, ja sitten toinen. Tässä sitä nyt ollaan. Vaeltamassa. Ihan yksin. Keskellä metsää. Kaikki, mitä seuraavan kolmen vuorokauden aikana tulen tarvitsemaan, roikkuu selässä mukana. Todella omituista. Ensimmäinen riippusilta tulee vastaan ja ylitän sen hieman epävakain askelin. Rinkka heiluu selässä. Olo on odottavainen. "Hetki vain ja askel kerrallansa..."

Merkittävä matka, ensimmäisen tauon paikka
Ensimmäinen tauko
Tiesin kyllä, että rinkan kanssa kävely on hitaampaa, mutta yllätyin silti, miten hidasta se oli. Tai ehkä se vain tuntui hitaalta, kun ei ollut ketään kenen kanssa höpötellä, eikä ollut ihan vielä päässyt sisälle tähän vaelluksen ytimeen. Noin 3,5 tunnin matkaamisen jälkeen tuli vastaan sopivan tuntuinen laavu, ja päätin pitää siinä ensimmäisen tauon. Nuotio palamaan, joesta vettä, ja sitten odotellaan. Ja siinä odotellessa se vihdoin tuli. Rauha. Kun katseli virtaavaa jokea ja nuotiossa loimuavia liekkejä, tuli olo, että tässä minun kuuluu olla juuri nyt. Ei kiire minnekkään. Ei tarvetta tehdä mitään. Ei puhua, ei pyytää, ei käskeä, ei komentaa. Ei kuunneella muita kuin luontoa; vesi, tuli ja tuuli.


Täältä se löytyi, rauha.

Pää tyynyyn ja nukkumaan
Tauon jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja keveällä askeleella loppumatka sujui yhdessä hujauksessa. Kun saavuin Taivalkönkäälle, oli tuvassa oli jo 5 muuta vaeltajaa. Yläkerta oli kuitenkin täysin tyhillään, joten pistin pesäni sinne. Muut keittelivät ruokiaan sisällä olevalla kaasukeittimellä, mutta minä halusin saada autenttisen eräkokemuksen, joten lähdin ulos virittelemään nuotiota. Nuotiopaikalle oli saapunut myös yksinään vaeltamassa ollut nuori herrasmies ja hän jäikin siihen kanssani iltaa istumaan. Oli mukava höpötellä jonniin joutavia illan pimetessä. Yhdeksän jälkeen kömmin tupaan ja makuupussin sisään. Väsytti, mutta uni ei meinannut tulla. Alusta tuntui kovalta, välillä oli kylmä ja välillä kuuma. Oli outoa olla aivan pilkkopimeässä. Koski pauhasi, mutta silti oli jollain tapaa hiljaista. Hiljaista, yksinäistä ja pimeää.

Ensimmäinen yösija Taivalkönkään autiotuvan yläkerrassa

Puuro se naisen polulla pitää
Huonosti nukutun yön jälkeen heräsin harmaaseen aamuun. Vettä ei vielä satanut, joten päätin tehdä taas nuotion ja keitellä aamupuurot ja -kahvit siinä. Pikkuhiljaa, veden alkaessa poreilla, alkoi mielialakin taas nousemaan. Minä saan olla täällä! Upean luonnon keskellä! Minä saan vaeltaa koko päivän! Nähdä hienoa maisemia, tutustua uusiin ihmisiin ja testata, miten kehoni jaksaa! Koin olevani etuoikeutettu.

Nuotiopaikan vieressä oli vattupuskia, joista keräsin kourallisen marjoja puuron sekaan. Nami maiskis! Kahvi oli valmiskahvia, mutta maistui näissä olosuhteissa oikein mainiolta. Tuvan vieressä virtasi vuolas koski ja kävin ottamassa siitä pienen viedopätkän. Nyt alkoi vettäkin satamaan. Kamat kasaan, sadevaatteet päälle ja matkaan.




Kaikki sulassa sovussa
Kun taivaltaa yksin tunti toisen perään, ehtii miettimään jos jonkinlaisia ajatuksia. Muistan lukeneeni jostain, että ihmisellä voi olla vuorokauden aikana jopa 70 000 ajatusta. Tämä voi tuntua paljolta, mutta nyt, kun "tylsiä" hetkiä ei voinut täyttää älypuhelimella, niin en ihmettele tuota luka enää yhtään. Välillä päässä kävi sellainen vilinä, että piti tietoisesti vetää peli seis ja keskittyä olennaiseen: ympäröivään luontoon. Karhunkierros kulkee läpi Oulangan Kansallispuiston, joten luonto on saanut elää omaa elämäänsä ilman ihmisen kosketusta. Ja sen kyllä huomasi. Yksi usean puun ryhmä kiinnitti huomioni. Siinä kuusi, mänty ja koivu kasvoivat rinta rinnan, toisiinsa nojaillen, ja yhdessä jo kaatumassa olevia keloja kannatellen. Tähän kuin pysyisimme me ihmisetkin. Elämään sulassa sovussa, ei omaa etua ajatelle, vaan toisiamme tukien.

Luonnosta mallia

Tämä ajatus mielessä jatkoin matkaani halki sateisen erämaan...

tiistai 18. heinäkuuta 2017

NUTS Ylläs Pallas 15.7.2017 55k

 Ups I did it again!




















Valmistautuminen
Karhunkierroksen jälkeen tunnelmat olivat aika sekavat. Toisaalta olin onnellinen, että olin päässyt maaliin. Toisaalta olin pettynyt siihen, että kunto ja polvet eivät kestäneet. Päätin samantien, että teen kaikkeni, jottei tämä toistu Pallaksella. Aivan täysin en kevään uupumuksesta vieläkään ole toipunut, joten liian tiukkaa treenisuunnitelmaa en uskaltanut tehdä. Listasin kuitenkin kaikki tarpeelliset ja mieluisat harjoitukset viikkokalenteriin, josta pystyi sitten fiiliksen ja tilanteen mukaan valitsemaan sopivan. Tämä toimi tosi hyvin, ja sain tehtyä paljon mäkitreenejä ja lihaskuntoa. Kävin myös muutaman kerran fyssarilla, jolta sain täsmäohjeet polven kuntoutukseen. Suurimman työn tein ehkä kuitenkin henkisellä puolella. Epäilevät, pelon ja kauhun sekaiset ajatukset yrittivät hiipiä mieleen aina Pallaksen viimeisille kilometreille asti. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, sain taltutettua nämä ajatukset positiivisen ajattelun avulla. Olen jo jonkin aikaa joka ilta ennen nukkumaan menoa ja joka aamu ennen sängystä nousua kerrannut mielessäni asiat joista olen kiitollinen. Yksi niistä on "olen kiitollinen siitä, että minulla on vahva, terve, joustava ja kestävä keho". Tätä hoin itselleni useamman kerran myös itse juoksun aikana.

Treenit KK:lta Pallakselle


Kohti Pallasta
Tällä kertaa sain huoltojoukkoihin äiti ja iskän lisäksi myös lapsoset ketterät. Vanhemmillani asuu ystäviä Ylimuoniossa ja saimme majoittua heidän vierastalossaan. Ajelimme Lappiin jo torstaina, jotta jäisi hyvin aikaa palautua matkasta ja tutustua maisemiin. Perjantaina kävimme Ylläksellä katsomassa 30k startin ja hakemassa minun numerolapun. Olin jännittänyt tätä jo viikon verran, sillä hyvin menneistä treeneistä huolimatta en yhtään osannut arvioida kestääkö polvi tai kunto. Illalla ei uni meinannut tulla, mutta lopulta sain kuitenkin nukuttua ihan kohtuullisesti.

Majapaikkamme isäntä oli keittänyt aamulla salaisella reseptillä voimapuuroa, jonka avulla oli kuulemma mm. hiihdetty huimia suorituksia. Lisäksi oli äitin tekemää voimajuomaa, joka sisälsi keitettyä inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Nyt ei suoritus jää ainakaan aamupalasta kiinni. Lähdimme Ylimuoniosta 10 aikoihin ja olimme Pallaksella hyvissä ajoin klo 11. Lähtöalueella oli kova meno ja meininki ja siinä se viimeinen tunti meni ihmetellessä. Oli mukava kun lapsetkin pääsivät ensimmäistä kertaa katsomaan äitin juoksua. :) 55k matkalle oli lähdössä yhteensä melkein 600 juoksijaa ja lähdössä sijoittauduin taktisesti taas jonon häntäpäähän. Ennen lähtöä tehtiin vielä jo perinteeksi muodostunut aalto ja klo 12 suurten suosionosoitusten saattelemana matkaan.


Tunturiin mars!
Reitti lähti heti nousemaan kohti Pallaksen huippua. Ensimmäisten parin kilometrin aikana nousua kertyi noin 400 metriä. "Luulot pois" naureskeltiin jonossa, mutta todellisuudessa nousu oli suhteellisen helppo. Alusta oli alkuun pehmeä ja kiviä oli siellä täällä. Loppunoususta polku muuttui kivikkoisemmaksi ja huipun lähestyessä oli vain rakka. Pehmeisiin metsäpolkuihin tottuneen jalkapohjat olivat jo tässä vaiheessa kovilla, mutta yllättävän hyvin jalat lopulta kestivät. Juoksijoita oli niin paljon, että muutamaan kohtaan muodostui pullonkauloja ja jouoduimme välillä jopa seisoskelemaan paikallaan. Maisemat salpasivat hengen jo tässä vaiheessa. Olen käynyt kesällä lapissa viimeksi lapsena, joten tunturimaisemat tulivat kyllä yllätyksenä. Vielä kun aurinko pilkisteli pilvien lomasta, oli tunnelma täydellinen. Täällä minä taas olen! Retkellä, itseni kanssa. Olin niin onnellinen, että oli vaikea olla hymyilemättä.


Ensimmäinen huippu huiputettu!

Retkellä

Ilma oli juuri sopiva. Lämmintä noin 15 astetta, välillä oli pilvessä ja välillä paistoi. Muutaman kerran satoi pienen vesikuuron, mutta se ei häirinnyt. Tuulikin oli myötäinen. Olin ottanut sauvat mukaan ja tämä osoittautuikin loistavaksi ideaksi. Sauvoista oli paljon apua ylämäissä ja välillä alamäissäkin, eivätkä ne haitanneet juoksua yhtään. Pallakselta laskeutuessa alusta muuttui märäksi suoksi. Aika pian tulin siihen tulokseen, että turha yrittää vältellä kenkien kastumista, joten hyppäsin suoraan seuraavaan lätäkköön. Kylmä vesi tuntui hyvältä kuumottavissa varpaissa ja matka jatkui iloisesti lätäköissä litsutellen. Alkupätkän ensimmäiseen huoltoon asti kuulostelin jalkoja ja etenkin polvia, mutta Karhunkierrokselta tuttua kipua ei tuntunut, eikä jalkapohjien aristusta lukuunottamatta oikein muutakaan.


Maisemat säilyivät upeina, välillä kiivettiin ylös ja sitten taas laskeudutiin alas. Pystyin hyvin juoksemaan alamäet ja tasaiset ja sauvojen ansiosta sain pidettyä reipasta vauhtia yllä myös ylämäissä. Olin päättänyt, että otan energiaa aina puolen tunnin välein, ja sain pidettyä tämän lähes minuutin tarkkuudella koko matkan. Eväänä minulla oli energiageelejä, energiapatukoita, suklaapatukoita, rusinoita, karkkia ja mustikkakeittoa. Vaikka juoksijoita oli lähtenyt paljon matkaan, niin välillä etenin pitkiäkin pätkiä yksin. Välillä lyöttäydyin muiden juoksijoiden perään, oli mukava vaihta kuulumisia ja tuntemuksia. Energiaa ja kuntoa tuntui kuitenkin riittävän, joten jatkoin pian taas omaa vauhtiani. Sitten karu tunturimaasto alkoi muuttua vehreämmäksi ja tarkistin kartasta, että ensimmäinen huolto oli lähellä.

Viimeiset metrit ennen huoltoa

Sipsejä ja mustikkakeittoa

Ensimmäinen huolto oli 25 kilometrin kohdalla ja sijaitsi Hannukurun autiotuvan läheisyydessä. Oli kuin olisin tullut paratiisiin. Vehreys, vihreys ja sateen jäljiltä kosteina kimaltelevat kukkaset hivelivät silmää. Huoltopisteeltä tankkasin ison kourallisen sipsejä sekä juomarakkoon vettä ja pulloon urheilujuomaan. Istuskelin rauhassa kaatuneen puun päällä ja join eväänä ollutta mustikkakeittoa. Oli kivaa! Sain kulutettua aikaa huollossa 15 min ja lähdin jatkamaan matkaa klo 17:10. Olin hyvin aikataulussa.

Vain hiukan rapaiset jalat

Cut off, eli aika jolloin tietty piste piti saavuttaa, että sai vielä jatkaa matkaa, oli ensimmäisellä huoltopisteellä klo 18. Toiselle huoltopisteelle, joka sijaitsi 43km kohdalla piti ehtiä klo 22 mennessä ja maaliin viimeistään klo 24. En osannut tässä vaiheessa arvioida yhtään mahdollisuuksiani ehtiä noihin, mutta lähdin hyvillä mielin iloisena ja virkeänä takaisin matkaan. Reittiprofiilia olin tutkinut sen verran, että tiesin edessä olevan vielä kaksi pienempää nousua ja viimeinen iso nousu Ounastunturin laelle. Loppu olisi vain alamäkeä ja viimeiset 13km hiekkatietä ja asfalttia.


Vilkaisu taakse ja kohti viimeistä nousua

Matkalla olet perillä
Ensimmäisen ja toisen huollon väli oli noin 18 km ja se meni yllättävän rattoisasti. Vauhti pysyi tasaisena, maisemat upeina ja seura loistavana. Nämä tapahtumat ovat siitä hienoja, että kaikki kilpailijat ovat samanhenkisiä ja juttu yleensä luistaa kunnosta tai kelistä riippumatta. Sanonta "Matkalla olet perillä" sopi tähän täydellisesti. Fiilis oli niin uskomattoman hieno! Alkumatkan olin somettanut kuulumisia ja väliaikoja niin ahkerasti, että pian huollon jälkeen puhelin ilmoitti menevänsä virransäästötilaan. Olin onneksi varautunut tähän ja pakannut mukaan varavirtalähteen. :D Eikun puhelin lataukseen ja matka jatkui.






Sinne sinne! 
Kuin varkain viimeinen ylämäki alkoi. Se oli pitkä mutta loiva, ja sauvojen ansiosta sain pidettyä vauhdin hyvin reippaana. Tunkkasin menemään kuin viimeistä päivää ja huipulla kun katsoin kelloa, jouduin hieraisemaan silmiä: se oli vasta kahdeksan! Toinen huolto, jonka cut off oli siis klo 22, oli heti seuraavan alamäen jälkeen! Minä selviäisin, minä ehtisin maaliin asti ja vieläpä kohtuullisen hyvään aikaan! Otin pienen videopätkän huipulta ja yritin lähettää sitä huoltojoukoille, mutta kenttiä ei puhelin enää löytänyt.



Viimeisiä viedään
Lähdin laskeutumaan Ounastunturilta ja olin varmaankin sen verran euforisessa tilassa nopeasta etenemisestäni, että pistin vielä yhden vaihteen lisää. Juoksin alamäkeä minun mittapuulla kovaa vauhtia ja jalka- ja polvivaivaisia kanssajuoksijoita tuli selkä edellä useampikin vastaan. Yritin parhaani mukaan jututtaa ja tsempata kaikkia, mutta omat menohalut oli tässä kohtaa niin kovat, etten pitkäksi aikaa raaskinut jäädä juttelemaan kenellekkään. Muutama 134k juoksijan ohitin myös ja hattua nostaen tsemppasin myös heitä viimeisille kilometreille. On ne hurjia!!

Viimeinen huolto tuli nopeasti ja niin myös siellä vaanineet itikat ja mäkäräiset. Äkkiä tuli selväksi, ettei tässä huollossa paljoa istuskeltaisi, joten täytin juomat ja nappasin kourallisen sipsejä sekä pari palaa suklaata ja jatkoin matkaa. Viimeiset kilometrit juostavaa polkua ja sitten alkoi minun matkan koetinkivi: tie. En tiedä onko se vain pään sisällä, mutta yhtäkkiä jalat alkoivat painamaan kuin lyijy eikä henkikään enää kulkenut. Hetken yrittämisen jälkeen luovutin, sovitin sauvat käteen, musiikin korviin ja lähdin sauvakävelemään niin reipasta tahtia kuin vain pystyin. Muutaman kerran ohitseni pyyhälti juoksija ja yritin lähteä peesiin, mutta luovutin muutaman kymmenen metrin päästä. 4-5 km ennen maalia tie muutui hiekkatiestä asfaltiksi. Tämä ei helpottanut juoksua yhtään, mutta toi lupauksen koko ajan lähestyvästä maalista. Tässä vaiheessa soitin iskälle ja puhelu meni jotenkin näin:

iskä: No, miten menee?
minä: Hyvin, missä ootte?
iskä: Juuri saavuttiin maalialueelle.
minä: Hyvä, mulla on enää 4 kilometriä maaliin.
iskä: MITÄ????? OIKEESTI???? HUIPPU JUTTU!!!!!!

Olin ennen juoksua sanonut, että yritän päästä maaliin puoleenyöhön mennessä. Nyt kello oli kuitenkin vasta vaille 10, joten olisin maalissa hyvinkin alle 11 tuntiin. Puhelusta tuli ihan superhyvä mieli. Oli kiva kuulla, että iskä oli ylpeä minusta. :)

Viimeiset 4 kilometriä kuulostaa lyhyeltä pätkältä koko 56 km matkan rinnalla, mutta ne olivat ehdottomasti koko reissun pisimmät kilometrit. Tuntui ettei tie lopu koskaan! Yritin hokea itselleni "Matkalla olet perillä", mutta sekään ei enää toiminut. Halusin vain päästä maaliin ja istumaan ja suihkuun ja nukkumaan. Vielä yksi juoksija pyyhälsi ohitseni ja päätin, että hänen perässä pysyn loppuun asti! Onneksi hänkin tiputti pian kävelyksi ja yhdessä kävelimme loppuun asti. Vihdoin ja viimein maalialueen musiikki ja juontajan selostus alkoi kuulumaan. Tämä loppuu sittenkin! Punainen matto lähestyi ja näin kannustusjoukkoni odottamassa ja hurraamassa. Vielä viimeiset metrit juosten ja perillä, maalissa, voittajana, itsensä voittajana, jälleen kerran!

Täältä tullaan!!
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
Maali häämöttää!
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen






















Hyvä fiilis!
Väsynyt mutta onnellinen
Maalin jälkeen hoipertelin hetken aikaa ihan sekaisin, kun ei tiennyt miten päin olisi. Pian kuitenkin tajusin, että jotain pitää tehdä. Suihkuun tai syömään, valitsin jälkimmäisen ensin. Sain syötyä muutaman lusikallisen linssikeittoa ja join ison mukillisen mustikkamehua. Se oli hyvää! Nopea suihku ja sitten autoon ja takaisin Ylimuonioon. Matkaa oli noin 75 km ja jo alkumatkasta huomasin, että takapenkillä istuminen mutkaisella tiellä ei ollut hyvä idea. Jouduimme pian pysähtymään ja sinne lensi mustikkamehut ja linssit kaaressa pitkin ojanpenkkaa. Note to self: täytä kehon nestevarastot kisan jälkeen pikkuhiljaa ja istu aina etupenkillä. Jouduimme pysähtymään vielä toisen kerran, mutta lopulta pääsimme perille ja peiton alle. Uni ei vaan meinannut millään tulla ja mieli vaeltelikin koko yön vielä tuntureilla.






Kiitos!
Iso kiitos NUTS! Teitte jälleen kerran aivan uskomattoman hienon tapahtuman! Iso kiitos kaikille talkoolaisille ja muille kisoissa häärännellee. Iso kiitos huoltojoukoille: äiti, iskä, VP ja Kylli. Ilman teitä ei matkani olisi ollut läheskään näin upea. Iso kiitos kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka jaksatte minua tsempata näitten retkieni aikana ja välillä. Ja kiitos kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea. Lokakuussa Vaaroilla nähdään ja kuullaan taas. :)


tiistai 30. toukokuuta 2017

NUTS Karhunkierros 27.5.2017 53k

Ohhoh, olipahan reissu. Tämä oli nyt toinen NUTS Karhunkierros ja kolmas polkujuoksukisa koko 1,5 vuotisen juoksijaurani aikana. Ja nyt kun ajattelee, niin tällä kokemuksella ylipäätänsä maaliin pääsy 53 kilometrin matkalta on ihan kelpo suoritus. Viime vuonna Vuokatti Trail Challengen jälkeen sairastelu jatkui, joten en päässyt Kolille Vaarojen Maratonille ollenkaan. Mutta heitetään faktat pöytään heti tähän alkuun, niin ei tarvitse jännittää. Matkaa kertyi yhteensä reittimuutoksista johtuen 56 kilometriä, joka sisälsi noin 1600 nousumetriä. Aikaa tähän käytin 11 tuntia 49 minuuttia ja 38 sekuntia ja sijoitukseni oli 94/104 (+ 8 keskeyttänyttä). Mitä siinä välillä sitten tapahtui, onkin vähän pitempi juttu.

Onnen numero 635


Valmistautuminen
Kevään treenit oli pääsääntöisesti kulkeneet hyvin. Mitään suurempia fyysisiä sairasteluita ei ollut, pieniä flunssia lukuun ottamatta. Helmikuun lopulla jäin kuitenkin töistä sairaslomalle työuupumuksen takia ja toipumisaikana oli tavoitteellinen urheilukin jätettävä. Tein silti paljon pitkiä ja rauhallisia metsälenkkejä, sillä ne ovat olleet minulle alusta asti ennen kaikkea terapiaa ja henkistä palautumista. Olin sairaslomalla yhteensä kaksi kuukautta, jonka jälkeen palasin osa-aikaisena töihin. Toukokuun alkupuoliskolla yritin kuroa treenejä vähän kiinni tekemällä muutamia rankempia mäkitreenejä, mutta eipä siinä vaiheessa enää ollut paljoa tehtävissä. Päätin unohtaa kaikki aikatavoitteet ja keskittyä maaliin pääsemiseen, ensin fyysisen, sitten henkisen kestävyyden avulla.

Nyt jälkeenpäin on jännä huomata, että vaikka olin ollut pitkään sairaslomalla uupumuksen takia, eikä itseluottamus ollut töiden tai siviilielämänkään osalta kovin korkealla, niin missään vaiheessa en epäillyt pääni kestävyyttä poluilla.

Matkaan taas kuljen nyt
Mutta sitten asiaan. Ajelin torstaina Porista vanhempieni luokse Valtimolle, sillä he olivat lupautuneet taas toimimaan huoltajina. Iskä oli lämmittänyt savusaunan ja äiti leiponut ruisleipää sekä tehnyt nokkoskeittoa, joten mikäs siinä valmistautuessa. Illalla ei meinannut millään tulla uni, sillä jännitys alkoi olla jo niin kova. Samoin aamulla, heräsin kukonlaulun aikaan ja pyörin sängyssä mielessä vain yksi ajatus: ”milloin mennään??”.

Nokkoskeitto ja tuore ruisleipä
Savusauna ja pulahdus järveen














Aamutouhujen jälkeen pääsimme hyvissä ajoin matkaan ja kahden pysähdyksen taktiikalla saavuimme Rukalle iltapäivällä. Ensimmäisellä pysähdyksellä, pienellä huoltoasemalla Ristijärvellä, näin viereisessä pöydässä miehen, naisen ja kourallisen lapsia. Mietin jo silloin, että mies näytti ihan juoksijalta, mahtaakohan olla matkalla Rukalle. No kuinkas ollakkaan, vuorokausi ja joitain tunteja myöhemmin tuo samainen mies pyyhälsi ohitseni 80k lätkä rinnassaan. 

Vanhassa vara parempi
Rukan lumiolosuhteet olivat olleet kuuma puheenaihe jo monta viikkoa ja keskustelu esimerkiksi vedenkestävistä sukista oli käynyt kovana. Itse juoksin viime syksynä Vuokatissa märillä sukilla ja kengillä oikeastaan koko matkan, enkä nähnyt siinä mitään ongelmaa, joten en lähtenyt noita ihmesukkia metsästämään. Huoltojoukot olivat kuitenkin sitä mieltä, että sellaiset olisi hyvä olla, joten yritimme niitä vielä Sotkamosta ja Kuusamosta etsiä. Ja kuulemma niin oli yrittänyt moni muukin. Ihmesukkia ei siis löytynyt, joten vanhat hyvät merinovillaiset sukat sai kelvata.

Ilta meni mukavasti kisatunnelmaan laskeutuessa, reppua pakatessa ja 160k juoksijoiden gps-palluroita seuratessa. Nämä karpaasit olivat lähteneet matkaan jo puolenpäivän aikaan perjantaina ja kun itse kävin 10 aikaan illalla nukkumaan toivotin hiljaa mielessäni hyvää ja turvallista matkaa kaikille, jotka yönselkään taivalsivat.

Ylös, ulos ja lenkille
Herätyskello soi 6:38 eikä väsyttänyt yhtään. Nopea tsekkaus missä gps-pallerot liikkuu ja sitten aamupalalle. Olihan se vähän sellaista väkisin syömistä, mutta sain kuitenkin alas puuroa ja mummon ohjeiden mukaan kananmunan. Meidän lähtö oli klo 10, joten turhan paljoa ei jäänyt aikaa hengailuun. Olin varannut itselleni bussikyydin, mutta kun oli huoltojoukot mukana, niin ajettiin sinne iskän autolla. Lähtöpaikalla Oulangan luontokeskuksella oli kaikki busseilla tulleet juoksijat jo paikalla ja meno oli kuin Valtimon kesäpäivillä konsanaan. Musiikki soi ja bajamajoihin oli pitkät jonot. Ihmiset olivat iloisia, mutta selkeästi jännittyneitä, ”joko mennään?”. Lähtö oli yhteislähtö ja juoksijoita 53 kilometrin matkalle lähti yhteensä yli 300, joten yksin ei tarvinnut odotella. Juontaja huudatti odottavia juoksijoita tyyliin ”Oletteko te valmiita??” ja ”Ketä jännittää??”. Ehdittiin siinä tehdä jopa yksi aaltokin ennen kuin kaiuttimista kuului: ”Viisi. Neljä. Kolme. Kaksi. Yksi….” Ja sit läks.


Lähtötunnelmissa



Ei mittään järkkee
Kärkimiehet ja -naiset pinkaisivat eturivistä matkaan huimaa vauhtia. Itse olin sijoittautunut taktisesti jonon häntäpäähän ja sainkin aloittaa taipaleeni verkkaisesti kävellen, ennen kuin letka alkoi vetämään. Ilma oli aika passeli. Lämmintä noin 6 astetta, pilvistä, mutta mitään ei satanut. Tosin ennen lähtöä muutama lumihiutale oli leijaillut, mutta niistä ei haittaa ollut. Polku alkoi hyvin juostavana, leveänä ja kuivana, mikä hiukan harmittikin. Itselleni ensimmäiset 5-10 kilometriä ovat olleet aina haastavimmat. Ottaa aikansa, ennen kuin keho alkaa lämpenemään ja olisikin ollut kivempi, jos olisi alussa ”joutunut” kävelemään, esim. ylämäen tai liian teknisen polun takia. Nyt kun aloittelin rauhassa ja tiputin hölkän välillä kävelyksi, sain osakseni outoja katseita ohi juoksevilta kanssa kilpailijoilta. En kuitenkaan ottanut ressiä, sillä olenhan jo niin vanha ja viisas, että osaan olla välittämättä muiden mielipiteistä (huomaa sarkastinen sävy).

Jostain syystä lämpeneminen tuntui kuitenkin kestävän tällä kertaa luvattoman kauan ja ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen olinkin jo valmis luovuttamaan. ”Ei jaksa, ei pysty, ei kykene” soi taukoamatta päässäni, samoin kuin perheessäni niin tutuksi tullut lausahdus ”ei mittään järkkee!!”. Todellisuudessa luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt missään vaiheessa mielessä, vaan jaksoin kiltisti odotella kehon lämpiämistä ja sitä juoksun, metsän ja retkellä olon mukanaan tuomaan hyvänolon tunnetta. Ja sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuin metsänpeikko puskista, kuin itikka korvasi juureen juuri kun olet nukahtamaisillaan, se tuli. Runners high.

Tää on parasta just nyt
Askel oli keveä, aurinko alkoi paistamaan, maisemat olivat kuvan kauniit ja mielen valtasi euforia. Tämän takia tätä tehdään. Tämän takia reenataan. Aika ehti sekunneissa kultaamaan alun vaikeuksien muistot, ja tulevat raastava viimeiset kilometrit eivät vielä kummitelleet mielessä. Oli vain minä ja metsä, polku ja juoksu. Sykemittari piippasi vähän väliä uuden edetyn kilometrin merkiksi ja tuntui kuin aika menisi siivillä. Muistin tankata energiaa ja nestettä tasaiseen tahtiin, eikä jaloissa tuntunut mitään. 15,5 kilometrin kohdalla oli pakko pysähtyä ottamaan riemukas selfie facebookkiin, sillä olin aivan varma, että ystävät ja sukulaiset haluavat ehdottomasti tietää miten kivaa mulla oli!

Mul on niiiiin kivaa!!

Maasto oli pysynyt hyvin juostavana ja pääsääntöisesti kuivana koko alkumatkan. Muutama tulvakohta oli ollut ylitettävänä ja kengät hieman kastuneet, mutta ne olivat kuivuneet pian, eikä varpaissa tuntunut yhtään kylmältä. Ensimmäinen huolto oli vasta noin 32 kilometrin kohdalla ja sitä ennen matka kääntyi myötäilemään pienen karhunkierroksen reittiä. Tässä vaiheessa poluille tuli mukaan paljon uusia juoksijoita, kun pienen karhunkierroksen alusta päästettiin sprinttimatkan, eli 31 kilometrin, juoksijoita 5 minuutin välein vapaaksi. Itsellä oli matkaa takana jo noin 30 kilometriä ilman huoltoja, joten hymy ei ehkä enää yhtä herkässä ollut, kuin juuri vauhtiin päässeillä intoa ja voimaa puhkuvilla iloisilla polkujuoksijoilla. Muiden juoksijoiden tuki ja loistava seura auttoi kuitenkin pitämään mielialan korkealla, salakavalasti hiipivästä väsymyksestä huolimatta. Ja sieltä se vihdoin, hitaasti mutta varmasti, alkoi ensimmäinen huolto kolkutella ovelle.

Ei huolen häivää
Sipsejä, suklaata ja sulosointuja
Harvoin on lehmänkellon ääni kuulostanut yhtä mukavalta kuin nyt. Siitä tiesi, että huolto on jo lähellä. Ja sitten kun vielä huomasi, että iskä ja äiskähän ne siellä kelloa kilistelivät, niin ei riemulla ollut rajaa. Eväistä minulla ei matkan aikana ollut pulaa, mutta olin tunkenut suklaat ja sipsit reppuun ja repun pois ottaminen selästä kesken juoksun tuntui liian vaivalloiselta. Mukaan ottamani juomat olivat hiukan ennen huoltoa loppuneet, mutta vanhana eräilijänä tiesin, että purosta voi hyvinkin tankata puhdasta ja ravitsevaa lähdevettä, joten sekään ei ollut tuottanut ongelmaa. Huollossa täytin, tai siis iskä täytti, juomarakkoon litran vettä ja juomapulloon energiajuomaa. Suuhuni tungin muutaman kourallisen sipsejä sekä muistaakseni suklaata ja join mustikkakeittoa. Se se muuten on hyvää polkujuoksun lomassa.

Huollossa törmäsin ystävääni, joka oli lähtenyt samalle matkalle. Hän joutui polviongelman vuoksi keskeyttämään ja sitä siinä harmiteltiin. Hattua täytyy kuitenkin nostaa, että hän osasi tehdä varmasti oikean päätöksen. En ole ollenkaan varma, että osaisinko tehdä itse keskeyttämispäätöksen ajoissa, sen verran kovapäinen olen. Se on kuitenkin hyvä muistaa, sillä jos näitä karkeloita meinaa enemmänkin kiertää, niin jossain vaiheessa se väistämättä tulee omallekin kohdalle. Toivotaan, että järki voittaa silloin tunteen.

Tänne sitä suklaata!
Matka jatkuu ja laulu soi
Sen enempää en huoltoon jäänyt aikaa tuhlaamaan, vaan lähdin reippaasti jatkamaan matkaa suklaapatukka kädessä. Heti huollon jälkeen oli pätkä hiekkatietä. Ja jos joku ei vielä tiedä, niin lähes vihaan muualla kuin metsässä juoksemista. Esimerkiksi tiellä juokseminen on mielestäni maailman tylsintä puuhaa. Kaivoinkin kuulokkeet esiin esimäistä, ja viimeistä, kertaa tälle reissulle ja pistin soimaan tämän hetken suosikkibiisini: Robin Schulzin OK:n. Musiikilla on kyllä ihmeellinen vaikutus. Kun joku biisi on todella hyvä, niin se saa olotilan muuttumaan hetkessä ja kiperänkin paikan tuntumaan kivalta. Muutaman kappaleen ehdin kuuntelemaan, ennen kuin reitti kääntyi taas metsään ja laitoin kuulokkeet pois. Ensimmäisen biisin sanat jäivät kuitenkin soimaan päähäni: It’s gonna be OK…


Tässä vaiheessa lienee hyvä tunnustaa, että muistikuvani reissun ajalta ovat aika hataralla pohjalla. Muistan kyllä asioita, mutta en sitä, missä järjestyksessä ne on tapahtuneet. Muistan törmänneeni upeisiin ihmisiin ja käyneeni heidän kanssaan hienoja keskusteluita. Muistan tsempanneeni ja tulleeni tsempatuksi. En vaan osaa sijoittaa näitä tapaamisia aikajanalle ennen ensimäistä huoltoa - ensimmäisen huollon jälkeen -  toisen huollon jälkeen. Olen siis kirjoittanut tämän parhaan arvauksen mukaan.

Ei tunnu missään...
Ennen ensimmäistä huoltoa oli oikeassa polvessa jo alkanut jotain vihlaisuja tuntumaan, mutta olin sivuuttanut ne onnistuneesti. Nyt kipu ja väsymys alkoi kuitenkin olla sen verran läpitunkevaa, että päätin jättää juoksun yrittämisen vähäksi aikaa. Peesasin yhtä 160k:n juoksijaa useamman kilometrin. Hänkin joutui kävelemään kipeän jalan takia, joten vaidoimme siinä kuulumisia ja kyselin häneltä innoissani kokemuksia ja vinkkejä eri kisoihin ja matkoille. 

Jossain vaiheessa alkoi satamaan lunta ja matkaseuralaiseni jäi pukemaan takkia päälleen. Itselleni kävely ja tankkaus oli tehnyt hyvää, ja hyppäsinkin yhden ohiviilettävän juoksijan matkaan. Pitkän pätkän pystyi taas nauttimaan huoksun huumasta. Maasto oli kuitenkin muuttunut jo pääsääntöisesti lumiseksi ja märäksi, mikä hankaloitti väsyneillä jaloilla juoksemista ja piti kengät märkinä ja varpaat kylminä. 

Ensin näin
Sitten näin

Hetki vain, ja askel kerrallansa
Toiselle, ja samalla viimeiselle huollolle saavuin jo aika heikossa hapessa. Väsytti, paleli ja polvea särki. Iloiset huoltojoukot saivat kuitenkin mielialan taas kohoamaan, eikä hetken aikaa lämpimässä autossa istumisestakaan haittaa ollut. Lisäsin yhden paidan ja laitoin lapaset juoksuhanskojen päälle. Vettä en enää reppuun lisännyt, mutta energiajuomapullon täytin. Viime vuodelta muistelin, että se oli ainut, mitä lopun nousuissa sai enää alas. Pari desiä mustikkakeittoa vielä huiviin ja sit eikun tunkkaamaan kohti Valtavaaraa. 

Nyt mielessäni soi pikkuveljeni tunnuskappale, hiukan modifioituna: Hetki vain, ja askel kerrallansa. Tätä hoin uudestaan ja uudestaa ja uudestaan kun kiipesin taas kohti yhtä Valtavaaran vale-huipuista. Ja niitä tuntui olevan tällä kertaa enemmän kuin viimeksi. Nyt ei pystynyt enää juomaan mitään, mutta löysin taskunpohjalta alkumatkalla säästelemiäni energia-viinikumeja. Ja voi pojat ne oli hyviä! Niistä sai tarvittavan lisäpotkun ja vihdoin oikea Valtavaaran huippu häämötti silmieni edessä. 

Valtavaaran huipulla

Mitä, nytkö tämä jo loppuu?
Tämä väliotsikko oli niin sanottu loppukevennys. Nimittäin tuollaista tunnetta ei viimeisessä nousussa, laskussa tai edes maaliviivan ylityksessä tullut. Valtavaaralta alas laskeutuminen olisi ollut terveelläkin jalalla haastavaa, mutta kipeällä polvella linkkamalla se tuntui kestävän ikuisuuden. Nyt pystyin sentään etenemään etuperin, joten oli kai sekin jotain. Tässä vaiheessa muita juoksijoita ei vilissyt enää niin tiuhaan tahtiin ohi, ja olinkin jo aika varma, että viimeisiä ollaan taas. 

Valtavaaralta alas päästyäni oli edessä vielä viimeinen nousu Rukalle. Lunta oli paljon ja rinne oli jyrkkä sekä liukas. Ilokseni huomasin, että muitakin oli vielä liikkeellä, en ehkä olekkaan viimeinen! Ylämäkien nousu oli tässä vaiheessa kaikkein helpointa ja kiristinkin tahtia päässä koko ajan soiden "...askel kerrallansa..." Juuri ennen ylämäen loppua ohitin jopa minua hitaamman kapuajan, ja koska hän näytti kuitenkin olevan ihan ok, jatkoin matkaani hiljaa mielessäni tuuletellen. 

Ja sitten, kuin taivaan lahjana maailmalle, tai ainakin väsyneelle polkujuoksijalle, tuli kyltti "500m maaliin". Päätin, että loppumatkan juoksen, kävi miten kävi. En tiedä voiko sitä nylkytystä varsinaisesti juoksuksi sanoa, mutta maaliin nilkutin valtavien suosionosoitusten saattelemana. Tosin nyt kun jäkeen päin mietin, niin ne suosionosoitukset saattoivat olla tarkoitettu myös varsinaisille voittajille, sillä palkintojenjako oli samaan aikaan käynnissä aivan maalialueen vieressä. Mutta äiti ja iskä ainakin hurrasivat minulle!

Olen voittaja, itsensä voittaja!


Kaikkensa antaneena
Itkuhan siinä taas tuli, mutta tällä kertaa silleen hyvällä tavalla. Olin oikein tyytyväinen ja onnellinen. Minä tein sen! Minä olen ultrajuoksija!! Sain kaulaani hienon mitalin (kyllä, mielestäni se on mitali) ja huoltojoukkojen ihmettelyn saattelema siirryin telttaan, jossa tarjoiltiin juoksijoille keittoa. Mitään ei kuitenkaan meinannut saada alas, muutaman hassun lusikallisen söin ja pari mukillista mustikkamehua join. Vilu alkoi olla jo niin kova, että pakko oli päästä lämpimään suihkuun. Suihkun jälkeen hautauduin peiton alle ja pyysin vielä lisäksi äitinkin peiton. Tuntui mukavalta olla äitin peiteltävänä. Itse en tuskin olisi pystynyt enää liikkumaan ollenkaan.

Huikea reissu! Huikeita ihmisiä! Huikeat huoltojoukot! Huikeat maisemat!
Ei tässä muuta oikein voi sanoa. 
Ensi vuonna jälleen, hiukan paremmalla kunnolla.


sunnuntai 21. elokuuta 2016

Vuokatti Trail Challenge 20.8.2016

Ja sitten lyhyt raportti eilisestä Vuokatti Trail Challengesta, minun ensimmäisestä melkein-maratonista. Matka oli tosiaan ”vain” 41,4km, joten maaginen maratonin raja ylittyy näillä näkymin vasta lokakuun 1. päivä Kolilla. Alkuun pitää itseäni puolustellen todeta, että valmistautuminen meni täysin penkin alle 1,5 kk kestäneen flunssan ja angiinan takia. Kuitenkin toukokuun Nuts Karhunkierros ja sen jälkeen, ennen heinäkuun alussa alkanutta flunssaa, lähes tolkuttoman hyvin kulkeneet treenit valoivat uskoa, että tulisin selviämään tästä kunnialla läpi. Minua oltiin toki varoiteltu, että reitti on haastava ja tapahtuman virallisessa reittikuvauksessakin mainittiin, että ”polku/reitti on vähän kuljettu ja paikoin umpeen kasvanut”. En silti yhtään osannut arvata mitä tuleman piti.

Jännitys oli huipussaan jo pari päivää ennen varsinaista kisaa ja lauantaiaamuna en meinannut pysyä housuissani. Olin tullut edellisenä päivänä Valtimolle äitin ja iskän luo, jotka olivat luvanneet toimia huolto- ja kannustusjoukkoina. Aamupalaksi sain vaivoin syötyä lautasellisen kaurapuuroa, pari leipää ja keitetyn kananmunan. Keväällä Rukalla ennen kisaa järjestetyillä luennoilla oli sanottu, että aamulla on parempi syödä liian vähän kuin liian paljon, joten en ollut huolissani ruokahaluttomuudestani. 8:30 starttasimme Valtimolta kohti Sotkamoa ja kisakeskuksena toiminutta Sokos Hotel Vuokattia. Saavuimme perille hyvissä ajoin ja numerolapun haettuani pällistelimme hetken 100 km juoksijoiden gps-palluroita kartalta ja vain nautin kisatunnelmasta.

Fiilistelyä kisakeskuksessa

41k lähtö oli Valtimon ja Sotkamon puolestavälistä Maaselän etapilta. Olimme ensimmäiset paikalla ja äitin ja iskän juodessa munkkikahveja, jututin hetken järjestäjiä, jotka olivat pystyttämässä 100k juoksijoille huoltopistettä ja keittolounasta. Pojat kertoivat lähteneensä aamulla Kajaanista 2:30 ja päivän päättyvän todennäköisesti vasta samoihin aikoihin seuraavan vuorokauden puolella. Sitkeitä sissejä ja kaikki rispektit heille. Tapahtuman järjestelyt sujuivat loistavasti!

Vähän ennen 11 siirryimme lähtöpaikalle, joka sijaitsi valtatie 6 toisella puolella. Aamulla alkanut tihkusade yltyi pikkuhiljaa kaatosateeksi, mutta minulla oli parhaat huoltajat mukana, jotka pitelivät sateenvarjoja, etten kastunut. Hiukan siitä jutusteltiin muitten juoksijoitten kanssa ja poseerasin kameralle, kun henkilökohtaiset paparazzit räpsivät kuvia. Vihdoin kuului ”kolme, kaksi, yksi, matkaan” ja kisa alkoi.

Kohta mennään!!

Ja sit läks!

Tässä vaiheessa voinee olla parasta valottaa hieman henkilökohtaista juoksijauraani, jos tänne joku ulkopuolinen sattuu eksymään. Viime vuonna syyskuussa kävin vaeltamassa Karhunkierroksella pikkuveljeni ja hänen vaimonsa ja koiransa kanssa. Emme päässeet koko Karhunkierrosta läpi Seppo-koiran verille hankautuneiden kainaloiden ja minun polvikipujeni takia, mutta silti jäi fiilis, että vau, tätä täytyy saada lisää. Hiukan sen jälkeen näin facebookissa yhden kaverini ilmoittautuneen toukokuussa järjestettävälle Nuts Karhunkierrokselle 33k matkalle ja ajattelin, että olisihan se hiukan hienoa, jos joskus minäkin voisin osallistua tuollaiseen. Ja hetken mielijohteesta pistin ilmoittautumisen sisään ja varasin vielä hotellin kaupan päälle. Sitten oli enää yksi pieni juttu, piti alkaa juoksemaan. En ollut oikeastaan koskaan pitänyt juoksemisesta ja edellisestä juoksulenkistä oli kulunut noin 10 vuotta aikaa. Poluilla juokseminen osoittautui kuitenkin olevan lähes parasta maalimassa! Syksyn, talven ja kevään treenasin sen mitä kokopäivätöissä käyvä, kahden pienen lapsen äiti pystyy ja toukokuussa juoksin Karhunkierroksen 33k matkan läpi ajalla 5:59:jotain.

Nuts Karhunkierros 2016, kuva: Tapani Mikkola

Tuon Karhunkierroksen pohjalta olin ajatellut, että kaiken mentyä nappiin, voisin päästä maaliin noin 8 tunnissa. Ensimmäinen 11 km sujui odotusten mukaan. Oli ihanaa pitkästä aikaa juosta niin, että tuntui hyvältä. Kesällä yritin flunssassa käydä pari kertaa lenkillä, mutta se oli yhtä tuskaa, joten jätin suosiolla välistä. Reitti oli tosiaan haasteellinen. Polku oli umpeen kasvanutta, ja vaikka edelläni oli mennyt noin 50 henkeä (olin odotusten mukaan ryhmäni viimeinen) ei heinien alta pilkottavia kiviä ja juuria pystynyt ennakoimaan. Jalat muljusivat, mutta mitään pahempia kierrähdyksiä tai nilkan ympärimenoja ei onneksi sattunut. Ensimmäisellä pätkällä en tainnut edes kaatua kertaakaan. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta se ei häirinnyt läheskään niin paljon, kuin olisi voinut kuvitella.

Lappavaara häämöttää

Ensimmäinen huolto oli Hanhilammella 11 km lähdöstä. Henkilökohtaiset huoltojoukkoni olivat ilmeisesti eksyneet matkalla, koska eivät olleet vielä saapuneet. Matkaan lähtiessä olin täyttänyt repussa olleeseen juomarakkoon litran vettä ja nyt siitä oli kulunut vasta puolet. Täytin siihen hieman lisää ja lantiovyöllä olleeseen pieneen pulloon laitoin urheilujuomaa. Lopulta kannustusjoukotkin saapuivat paikalle. Vaihdettiin siinä kuulumiset, jonka jälkeen jatkoin matkaa hurjien suosionosoitusten saattelemana.

Iskän ja huoltohenkilökunnan kanssa jutustelua

Tässä vaiheessa kaikki vielä hyvin

Evääksi matkalle olin pakannut High5 energiageelejä sekä saman valmistajan IsoGel-energiageelejä, jotka sisälsivät myös mehua helpottamaan niiden syömistä. Lisäksi minulla oli edellisenä iltana tehtyjä energiapatukoita (kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, siemeniä, hunajaa ja maapähkinävoita), suolapähkinöitä, pieniä Snickers-patukoita ja Sirkus Aakkosia. Tankkaus sujui koko matkan suhteellisen hyvin. Alussa pyrin syömään jotain 20 minuutin välein, mutta loppua kohden ajantaju heikkeni ja söin aina kun pystyin/muistin. Muutaman kerran tuli huono-olo, mutta se meni onneksi pian ohi, eikä tarvinnut ruveta biokätköilemään tai oksentelemaan kesken kaiken.

Pakollinen selfie

Seuraava, noin 8 kilometrin mittainen pätkä Teerivaaran vanhalle kyläkoululle meni yhdessä hujauksessa. Huolellisesti laaditun suunnitelman mukaan juoksin kaikki tasaiset ja alamäet ja kävelin kaikki ylämäet. Hiukan ennen toista huoltopistettä alkoi kuitenkin polvet kiukkuilemaan. Ensin oikea ja heti perään vasen. Karhunkierroksella yhdessä lopun alamäistä oikeassa polvessa oli tuntunut kipua, mutta se hävisi seuraavaan alamäkeen mennessä. Ajattelin siis, että tämäkin menee pian ohi. Ei se kuitenkaan mennyt, joten pysähdyin ottamaan särkylääkkeen, joita onneksi olin pakannut mukaan. Teerivaaran huollossa täytin energiajuomapullon, mutta vettä en enää ottanut lisää kannettavaksi, koska sitä ei kosteassa ja viileähkössä ilmassa tuntunut kuluvan. Kannustusjoukkoni hoitivat hommansa mallikkaasti ja polvikivuista huolimatta, lähdin hyvillä mielin taas matkaan.

Aikaa ensimmäiseen 19 kilometriin oli kulunut vain reilut 3 tuntia. Tiesin, että lopussa on odotettavissa ”jo legendaarisen haastava 13 vaaran jono”, mutta olin silti vielä toiveikas 8 tunnin suhteen. Nuo toiveet alkoivat kuitenkin rapisemaan sitä mukaan, kun polvikipu jaloissa yltyi. Jossain vaiheessa otin toisen särkylääkkeen ja kieritin siteen oikean polven ympärille. Se ei kuitenkaan auttanut, vaan tuntui pahentavan kipua entisestään, joten rullasin sen pois. Tuskissani ja kiukkupäissäni laitoin viestejä perheelle, ystäville ja jopa työpaikan yhteiseen watsap-ryhmään, ja sainkin paljon ja ihania kannustusviestejä. Kiitos kaikille niistä!

Upean usvaiset maisemat

Reitti oli pysynyt tähän asti aika samanlaisena. Maasto oli haasteellista ja maisemat upeita, eikä lopun 13 vaaran jono ollut vielä alkanut. Juoksusta ei vaan enää tullut mitään. Mietin näyttäväni vanhalta mummolta, joka yritti kiiruhtaa, kun yritin hammasta purren ottaa muutamia juoksuaskelia. Mieli alkoi olla tosi maassa ja tuntui, että onko tässä mitään järkeä. Ja sitten alkoi nousu Persevaaralle. Kallioita ja louhikkoa, louhikkoa ja kallioita. Terveilläkin jaloilla tämä pätkä olisi ollut haasteellinen, mutta kipeillä polvilla se oli jotain muuta. Onneksi käsissä oli voimaa jäljellä, joten tarrasin kaikkiin mahdollisiin oksiin, risuihin ja kallioihin kiskoakseni itseäni ylöspäin. Vihdoin pääsin ylös ja kaikki vaivannäkö palkittiin. Maisemat olivat aivan upeat!

Nousu Persevaaralle

Maisemat huipulta

Persevaaran laella oli kaksi herrasmiestä valokuvaamassa juoksijoita. Ensimmäinen kysyi, olinko loukkaantunut, kun minulla oli kestänyt niin kauan päästä sinne. Vasta silloin tajusin, kuinka hidas oikeasti olin verrattuna muihin juoksijoihin. 41k matkalle oli ilmoittautunut 42 juoksijaa, kun Rukalla 33k matkalla oli juoksijoita 463. Ja kun Rukalla sijoituin noin puoleen väliin, olin täällä auttamatta huonoin, ja vielä isolla erolla seuraavaan. Tämä oli selkeästi tapahtuma, jonne tuli vain tosijuoksiat, huippukuntoiset ammattilaiset, jotka jaksoivat juosta jopa Persevaaran kivikkoiset nousut. Tämän tajuaminen ei ainakaan nostanut mielialaani, mutta lähdin silti laskeutumaan alas kohti seuraavaa huoltopistettä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Jos ylöspäin meno oli ollut hankalaa, oli alaspäin meno mahdotonta. Lopulta oli pakko kääntyä takaperin ja peruuttaa. Onneksi puolessa välissä laskeutumista kuulin alhaalta huoltojoukkojeni äänen. Äiti ja isä olivat kiivenneet minua vastaan ja kannustivat ja kehuivat minua vaivalloisen näköisestä könyämisestäni huolimatta.

Laskeutuminen Persevaaralta

Viimeinen miehitetty huolto oli Rönkön laavulla Persevaaran juurella. Sade oli jo lakannut, joten riisuin sadetakkini, täytyin juomat ja söin hieman sipsejä ja suolakeksejä. Pienen levon aikana ja iloisten huoltojoukkojen kanssa rupatellessa mieliala alkoi taas nousemaan, eikä polvissakaan enää tuntunut niin pahalta. Huollosta lähdettyäni uskalsin ottaa jopa muutaman juoksuaskeleen.
Riemua ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Persevaara oli ollut vasta alkua. Loput nousut eivät olleet ehkä aivan yhtä teknisiä, mutta polvikivut palasivat pian kuvioihin, joten ei siitä paljon iloa ollut. Pian Rönkön huollon jälkeen ensimmäinen 100k juoksija pyyhälsi minusta ohi hyvävoimaisen ja pirteän näköisenä. Kannustin häntä ja samalla olin salaa todella kateellinen. Miten helpolta ja vaivattomalta hänen juoksunsa näyttikään.

Lähtö Rönkön huollolta
Yksi "legendaarisen haastavan 13 vaaran jonon" nousuista

Viimeiset 12 kilometriä sujuivatkin aikalailla samalla kaavalla. Ylöspäin nousut olivat jotenkin siedettäviä, maisemat ylhäällä todella hienoja ja alamäkiä peruutellessa tuli päästettyä luvattoman monta kertaa ”Vi**uSa****a!!!”. Kun viimeinen nousu alkoi, olin samalla helpottunut, että kauhuissani. Kohta se olisi ohi, mutta viimeiset 4 km oli melkein pelkkää alamäkeä. Viimeisiä portaita noustessani kuulin ylhäältä huimaa kannustusta. Oli mukavaa nähdä taas ihmisiä ja vielä mukavampaa kun he jaksoivat kannustaa. Kun kerroin heille odottavani kauhulla lopun alamäkiä polvieni takia, joku sanoi, että älä ajattele sitä, se on vain kipua. Mietin, että helppohan se on sinun sanoa, mutta jonnekin taka-aivolohkoon se jäi silti kytemään.

Viimeisen nousun loppupäässä alkoi aurkinkokin jo paistamaan,
Kun sitten peruuttelin laskettelurinnettä alas ja toinen 100k juoksija pyyhälsi ohitseni kannustaen minua (vaikka kannustusten olisi pitänyt mennä toisinpäin), ajattelin että perkele, se on vain kipua! Upotin oikean polveni hetkeksi pieneen puroon ja kylmän veden mukanaan tuovan helpotuksen turvin lähdin nilkuttamaan etuperin alamäkeen. Vaihdoin hampaan puremisen huulen puremiseen, sillä sen tuoma kipu vei huomion polvien kivulta.

Loppumatka olikin leveää pururataa ja pari kilometriä ennen maalia näin äitin ja iskän odottamassa minua. Oli ihana nähdä heidät! Huusin että PERKELE! ja äiti sanoi että hyvä, vihan voimalla loppuun! Tulipahan sekin päivä nähtyä, kun äiti sanoo, että kiroilu on hyvästä. En tiedä mistä voima tuli, mutta päätin että juoksen lopun matkaa maaliin ja niin tein. Äiti ja iskä juoksivat vierelläni ja kannustivat. Lopussa he oikaisivat maaliin, että olisivat valmiina valokuvaamassa kuin saapuisin. Kun maali lopulta alkoi häämöttää, ei olo ollutkaan helpottunut. Mitä lähemmäs pääsin ja mitä kuuluvammin kannustukset kuuluivat, sitä pahemmalta minusta alkoi tuntumaan. Tunsin, kuinka kyyneleet kohosivat silmiini ja kun vihdoin ylitin maaliviivan, piilouduin lippani alle ja purskahdin itkuun. Olo oli niin pettynyt ja suoraan sanottuna hävetti tulla maaliin 5,5 tuntia voittajan jälkeen ja yli 2 tuntia myöhemmin kuin toiseksi viimeinen juoksija.

Eipä nuo fiilikset ole yhden yön jälkeen paljoa muuttuneet. Kovasti yritän kyllä kääntää tätä kaikkea taistelutahdoksi, sillä Vaarojen Maratonille on enää 6 viikkoa aikaa, mutta hankalaa se on. Fyysisesti olen yllättävän hyvässä kunnossa. Etureidet jumissa ja polvia vielä hiukan vihloo. Salaa toivon tämän kielivän siitä, että voimaa olisi ollut painaa kovempaa, jollei polvet olisi pettäneet. Edes yhtään rakkulaa tai hiertymää ei tullut, vaikka koko matka meni litimärillä kengillä. 

Kengät toimi kuin unelma, ei yhtään rakkoa!
Tähän loppuun on vielä pakko laittaa suuren suuret super kiitokset äitille ja iskälle! Ilman heitä olisi matkani ollut, jos mahdollista, vieläkin kivisempi.